13.1.2012

Sana viikolle 3/2012


Luther: Ilman uskoa Kristukseen mikään rukous ei voi olla oikea

"Mitä hyvänsä te anotte minun nimessäni, sen minä teen, että Isä kirkastettaisiin Pojassa" (Joh. 14:13). Kun kristitty pääsee tuntemaan Kristuksen Herraksensa ja Vapahtajaksensa, jonka kautta hän on lunastettu kuolemasta ja siirretty hänen valtakuntaansa ja perintöönsä, niin hän tahtoisi mielellään auttaa kaikkia muitakin siihen. Hänellä ei ole suurempaa ilon aihetta kuin tämä aarteensa, että hän tuntee Kristuksen. Sen tähden hän lähtee liikkeelle, opettaa ja rukoilee huoaten, että hekin tulisivat tähän armoon. Hän on levoton henki, joka nauttii mitä suurinta lepoa, toisin sanoen, Jumalan armoa ja rauhaa, niin ettei hän saata olla jouten, vaan taistelee kaikin voimin eläen ainoastaan levittääksensä Jumalan kunniaa ja ylistystä ihmisten joukossa, että toisetkin saisivat tämän armon Hengen, ja sen kautta myös auttaisivat häntä rukoilemisessa. Siellä näet, missä armon Henki on, se vaikuttaa, että meidän täytyy ruveta rukoilemaan.

Siksi Kristus tahtookin tässä sanoa: Jos te uskotte minuun ja olette saaneet Hengen, jonka kautta sydän pääsee varmuuteen Jumalan armosta, niin siitä on seurauksena, että teidän täytyy myös rukoilla. Se on näet kristittyjen vasituinen virka, jopa ainoastaan heidän, sillä ennen kuin olemme tulleet kristityiksi, emme tiedä, mitä tai kuinka meidän tulee rukoilla. Vaikka ihminen rukoileekin, jos armon Henki ei ole saapuvilla, vaan ihminen tahtoo lähestyä Jumalaa omassa pyhyydessään, ilman Kristusta, ei sitä sovi sanoa rukoilemiseksi, vaan pikemminkin Jumalan pilkaksi. Oikean kristillisen rukouksen täytyy lähteä armon Hengestä, joka sanoo: Olinpa elänyt miten tahansa, minä rukoilen, ettet katsoisi minun elämääni ja tekojani, vaan sinun laupeuttasi ja hyvyyttäsi, jonka sinä olet luvannut Kristuksen kautta. Sen laupeuden tähden anna minulle, mitä rukoilen. Rukouksessa tulee siis sydämestään nöyränä luopua itsestään ja pitäytyä ainoastaan armon lupaukseen, lujasti luottaen siihen, että Jumala tahtoo kuulla meitä, koska hän kerran on käskenyt rukoilla ja luvannut rukouksen kuulla.

Hän lisääkin itse nämä sanat "minun nimessäni" opettaaksensa,että ilman uskoa ei mikään rukous voi olla oikea. Ilman Kristusta ei kukaan voi rukoilla äännettäkään, niin että se kelpaisi Jumalalle ja olisi hänelle otollinen. Niin juuri ulkokultaiset valekristityt tekevät. He astuvat Jumalan eteen luullen, että Jumala muka katsoo heidän ansiotansa ja pyhyyttänsä ja sen tähden kruunaa heidät. Niinhän fariseus rukoilee: "Jumala, minä kiitän sinua, etten minä ole niinkuin muut ihmiset", aivan kuin hän sanoisi: minä en tarvitse sinun armoasi ja laupeuttasi, vaan olen hyvin sen ansainnut; en tahdo ottaa Jumalalta, vaan antaa hänelle. Mutta Jumala vastaa siihen kieltävästi; hän ei tahdo kuulla kenenkään rukousta, jollei sitä rukoilla hänen sulan armonsa ja laupeutensa perusteella Kristuksen nimeen, publikaanin kanssa sanoen: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!"

Opi siis tästä, että meillä ainoastaan Herran Kristuksen kautta on nämä molemmat: armo ja rukouksen kuuleminen. Ensin me tulemme Jumalan lapsiksi ja opimme huutamaan avuksemme häntä, sitten myös saadaksemme itsellemme ja muille, mitä me tarvitsemme. Siellä missä kristitty on, siellä nimen omaan on Pyhä Henki, joka ei muuta tee, kuin alati rukoilee. Vaikkei aina suu liiku eikä sanoja kuulla, sydän kuitenkin sykkii, niinkuin valtimot ja sydän ruumiissa, laakkaamatta huoaten: Ah, rakas Isä, pyhitettäköön kuitenkin sinun nimesi, tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi meissä ja kaikissa jne. Mitä kovemmin kiusaus ja hätä ahdistavat, sitä väkevämmäksi käy tämä huokaus ja rukous. Ei voi olla olemassa kristittyä, joka ei rukoilisi, yhtä vähän kuin on olemassa elävää ihmistä, jossa ei olisi valtimoa, joka sykkäilee lakkaamatta itsekseen, vaikkei ihminen sitä huomaisikaan.