Luther: Ilman uskoa Kristukseen mikään rukous ei voi olla oikea
"Mitä hyvänsä te anotte minun nimessäni, sen minä teen, että Isä kirkastettaisiin Pojassa" (Joh. 14:13). Kun kristitty pääsee tuntemaan Kristuksen Herraksensa
ja Vapahtajaksensa, jonka kautta hän on lunastettu kuolemasta ja
siirretty hänen valtakuntaansa ja perintöönsä, niin hän tahtoisi
mielellään auttaa kaikkia muitakin siihen. Hänellä ei ole suurempaa ilon
aihetta kuin tämä aarteensa, että hän tuntee Kristuksen. Sen tähden hän
lähtee liikkeelle, opettaa ja rukoilee huoaten, että hekin tulisivat
tähän armoon. Hän on levoton henki, joka nauttii mitä suurinta lepoa,
toisin sanoen, Jumalan armoa ja rauhaa, niin ettei hän saata olla
jouten, vaan taistelee kaikin voimin eläen ainoastaan levittääksensä
Jumalan kunniaa ja ylistystä ihmisten joukossa, että toisetkin saisivat
tämän armon Hengen, ja sen kautta myös auttaisivat häntä rukoilemisessa.
Siellä näet, missä armon Henki on, se vaikuttaa, että meidän täytyy
ruveta rukoilemaan.
Siksi Kristus tahtookin tässä sanoa: Jos te uskotte
minuun ja olette saaneet Hengen, jonka kautta sydän pääsee varmuuteen
Jumalan armosta, niin siitä on seurauksena, että teidän täytyy myös
rukoilla. Se on näet kristittyjen vasituinen virka, jopa ainoastaan
heidän, sillä ennen kuin olemme tulleet kristityiksi, emme tiedä, mitä
tai kuinka meidän tulee rukoilla. Vaikka ihminen rukoileekin, jos armon
Henki ei ole saapuvilla, vaan ihminen tahtoo lähestyä Jumalaa omassa
pyhyydessään, ilman Kristusta, ei sitä sovi sanoa rukoilemiseksi, vaan
pikemminkin Jumalan pilkaksi. Oikean kristillisen rukouksen täytyy
lähteä armon Hengestä, joka sanoo: Olinpa elänyt miten tahansa, minä
rukoilen, ettet katsoisi minun elämääni ja tekojani, vaan sinun
laupeuttasi ja hyvyyttäsi, jonka sinä olet luvannut Kristuksen kautta.
Sen laupeuden tähden anna minulle, mitä rukoilen. Rukouksessa tulee siis
sydämestään nöyränä luopua itsestään ja pitäytyä ainoastaan armon
lupaukseen, lujasti luottaen siihen, että Jumala tahtoo kuulla meitä,
koska hän kerran on käskenyt rukoilla ja luvannut rukouksen kuulla.
Hän lisääkin itse nämä sanat "minun nimessäni" opettaaksensa,että ilman uskoa ei mikään rukous voi olla oikea. Ilman Kristusta ei
kukaan voi rukoilla äännettäkään, niin että se kelpaisi Jumalalle ja
olisi hänelle otollinen. Niin juuri ulkokultaiset valekristityt tekevät.
He astuvat Jumalan eteen luullen, että Jumala muka katsoo heidän
ansiotansa ja pyhyyttänsä ja sen tähden kruunaa heidät. Niinhän fariseus
rukoilee: "Jumala, minä kiitän sinua, etten minä ole niinkuin muut
ihmiset", aivan kuin hän sanoisi: minä en tarvitse sinun armoasi ja
laupeuttasi, vaan olen hyvin sen ansainnut; en tahdo ottaa Jumalalta,
vaan antaa hänelle. Mutta Jumala vastaa siihen kieltävästi; hän ei tahdo
kuulla kenenkään rukousta, jollei sitä rukoilla hänen sulan armonsa ja
laupeutensa perusteella Kristuksen nimeen, publikaanin kanssa sanoen:
"Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!"
Opi siis tästä, että meillä ainoastaan Herran
Kristuksen kautta on nämä molemmat: armo ja rukouksen kuuleminen. Ensin
me tulemme Jumalan lapsiksi ja opimme huutamaan avuksemme häntä, sitten
myös saadaksemme itsellemme ja muille, mitä me tarvitsemme. Siellä missä
kristitty on, siellä nimen omaan on Pyhä Henki, joka ei muuta tee, kuin
alati rukoilee. Vaikkei aina suu liiku eikä sanoja kuulla, sydän
kuitenkin sykkii, niinkuin valtimot ja sydän ruumiissa, laakkaamatta
huoaten: Ah, rakas Isä, pyhitettäköön kuitenkin sinun nimesi, tulkoon
sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi meissä ja kaikissa jne.
Mitä kovemmin kiusaus ja hätä ahdistavat, sitä väkevämmäksi käy tämä
huokaus ja rukous. Ei voi olla olemassa kristittyä, joka ei rukoilisi,
yhtä vähän kuin on olemassa elävää ihmistä, jossa ei olisi valtimoa,
joka sykkäilee lakkaamatta itsekseen, vaikkei ihminen sitä huomaisikaan.
