Luther: Rukous on otollinen Kristuksen tähden
"Enkä minä sano teille, että minä olen rukoileva Isää
teiden edestänne; sillä Isä itse rakastaa teitä, sentähden että te
olette minua rakastaneet ja uskoneet minun lähteneen Jumalan tyköä" (Joh. 16:26-27). Herra ei saata suuren rakkautensa tähden
opetuslapsiinsa olla vielä jotakin puheeseensa lisäämättä. "En minä
sano", hän lausuu, "että minä olen rukoileva teidän edestänne; sillä Isä
itse rakastaa teitä". Kuinka tämä tapahtuu? Me tosin tiedämme, ettemme
voi tulla Jumalan eteen ilman tätä välimiestä, jonka Isä on siksi lähettänyt, ja että meidän rukoustemme tulee tapahtua
yksin hänen kauttansa ja hänen nimeensä, jos mieli, että ne Jumalalle
kelpaavat. Kuinka Kristus tässä sanoo, ettei hän rukoile opetuslasten
edestä, aivan kuin he eivät ensinkään tarvitsisi häntä siihen ja kuin
tämä kunnia, oikeus ja voima olisi kokonaan annettu meille itsellemme?
Vastaan: On vielä sellaista, mikä sinun myös tulee ottaa lukuun ja
yhdistää tähän; et saa paloitella tekstiä, jättämällä jotakin pois.
Sillä hän sanoo näin: "Isä itse rakastaa teitä sentähden, että te olette
uskoneet minuun". Hän ei tahdo luopua välimiehen toimestaan, niin että
he rukoilisivat ilman häntä tai hänen ohitseen. Mutta kun meillä on tämä
välimies sydämessämme ja uskomme, että hän on tullut Jumalan tyköä ja
toimittanut Isänsä tahdon, poistaen meidän syntimme ja kuolemamme, niin
voimme sitten mekin rukoilla, ja tämä rukous on Jumalalle otollinen
tämän miehen tähden, joka seisoo Isän ja meidän välillämme. Meillä on jo
näet hänen rukouksensa, jonka kautta hän ainiaaksi on rukoillut meidän
puolestamme Isän tykönä, ja se kestää ja pätee iankaikkisesti, niin että
meidänkin rukouksemme kelpaa Isälle ja hän kuulee sen.
Tässä uskossa voin sanoa: Minä tiedän taivaallisen
Isäni sydämen halusta kuulevan, mitä minä vain rukoilen, jos minulla on
sydämessäni tämä Vapahtaja, Kristus, joka on rukoillut minun puolestani.
Minun rukoukseni on siis otollinen hänen rukouksensa kautta. Näin me
kiedomme hänen rukouksensa omaan rukoukseemme. Hän on iankaikkisesti
kaikkien ihmisten välimies, jonka kautta meillä on pääsy Jumalan tykö;
meidän rukouksemme ja tekomme on häneen yhdistetty ja häneen puettu,
niinkuin pyhä Paavali sanoo, että meidän tulee pukeutua Kristukseen ja
hänessä tehdä kaikki, jos mieli sen olla Jumalalle otollista.
Tämä kaikki on sanottu kristityille sitä varten, että
he rohkeasti ja turvallisesti luottaisivat tähän mieheen ja rukoilisivat
luottavaisin mielin, koska kerran kuulemme, että hän niin yhdistää
meidät itseensä ja tekee meidät pian itsensä kaltaisiksi, liittää meidän
rukouksemme omaansa ja oman rukouksensa meidän rukoukseemme. Tämä on
kristittyjen erinomaisen suuri kunnia. Kun näet meidän rukouksemme on
näin liitettynä hänen rukoukseensa, niin hän sanoo: "Minä julistan sinun
nimeäsi veljilleni" (Ps. 22:23)
ja: "Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan
lapsia. Mutta jos olemme lapsia, niin olemme myös perillisiä, Jumalan
perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä." (Room. 8:16-17) Mitä voitaisiin suurempaa sanoa, kuin että meidät uskon kautta Kristukseen korotetaan siihen suureen kunniaan, että meitä sanotaan hänen
veljiksensä ja kanssaperillisiksensä ja että meidän rukouksemme on hänen
rukouksensa vertainen? Tuskin jää muuta erotusta, kuin että se tulee
häneltä ja käy hänen kauttansa, että meidän rukouksemme olisi otollinen
ja että hän saattaisi meidät perintöön ja kunniaan. Muutoin hän tekee
meidät kaikessa kaltaiseksensa. Hänen ja meidän rukouksemme on oleva
yksi, niinkuin hänen ruumiinsa on meidän ruumiimme ja meidän jäsenemme
ovat hänen jäsenensä, niinkuin pyhä Paavali sanoo: "Me olemme hänen
ruumiinsa jäseniä" (Ef. 5:30).
