Luther: Kristus ei kutsu lakiin ja tekoihin vaan armoon
"Minua kummastuttaa, että te niin äkkiä käännytte Kristuksesta, joka on kutsunut teidät armossa, pois toisenlaiseen evankeliumiin" (Gal. 1:6). Näillä sanoilla: "Kristuksesta, joka on kutsunut teidät armossa", on paino, ja niihin sisältyy vastakohta. On kuin Paavali sanoisi: Voi, kuinka helposti annatte ryöstää ja kääntää itsenne pois Kristuksesta, joka on teidät kutsunut, ei lakiin, ei tekoihin, ei syntiin, ei vihaan eikä kadotukseen, niinkuin Mooses, vaan sulaan armoon! Samoin mekin nykyään Paavalin kanssa valitamme ihmisten sokeutta ja hulluutta vallan kauhistavaksi, kukaan kun ei tahdo omistaa armon ja autuuden oppia, tahi, jos sen omistaakin, siitä kuitenkin jälleen pian luopuu. Ja näin käy siitä huolimatta, että se tuo mukanaan kaikkea hyvää, sekä hengellistä että maallista: syntien anteeksiantamuksen, sydämen rauhan ja iankaikkisen elämän, siitä huolimatta, että se vielä tuo mukanaan valon ja kyvyn arvostella kaikkia asioita, tunnustaa ja pätevyyttää maallisen hallituksen, perhe-elämän ja kaikki muut Jumalan määräämät ja järjestämät elämänmuodot, että se karkoittaa erehdystä, syntiä, kuolemaa, kapinaa ja epäjärjestystä synnyttävät opit jne., ja että se yleensä hajoittaa kaikki perkeleen teot ja tuo mukanaan kaikki Jumalan teot. Mikä on - voi surkeutta! — tämä raivo, kun maailma näin katkerasti vihaa, näin saatanallisella vimmalla rienaa ja vainoaa tätä sanaa, tätä iankaikkisen lohdutuksen, armon, autuuden ja iankaikkisen elämän evankeliumia?
Tässä yllähän Paavali siihen vastaa, sanoessaan tätä nykyistä maailmanaikaa pahaksi, toisin sanoen, ilkeyttä täynnä olevaksi — muussa tapauksessahan se tunnustaisi Jumalan hyvyyden ja laupeuden, mutta nyt se vihamielisenä lykkää luotaan sen ja vainoaa sitä, rakastaen enemmän pimeää, erhettä ja perkeleen valtakuntaa kuin valoa, totuutta ja Kristuksen valtakuntaa. Ei siis ole hairahdusta, vaan mitä surkeinta ja perkeleellisintä ilkeyttä se, että Kristus antamastaan itsensä alttiiksi kuolemaan kaikkien ihmisten syntien tähden saa maailmalta palkakseen ainoastaan sen, että se häntä häpäisee, vainoaa hänen autuaaksitekevää sanaansa sekä loppujen lopuksi mielellään hänet ristiinnaulitsisi, jos suinkin voisi. Siksipä maailma ei ainoastaan vaella pimeässä, vaan on pimeys itse (Joh. 1:5).
Paavali siis huomauttaa erikoisesti näistä sanoista: "Kristuksesta, joka on kutsunut —", pannen salaisesti painoa niiden vastakohtaan, aivan kuin sanoisi: Julistukseni ei ole koskenut Mooseksen ankaroita lakeja; en ole opettanut, että teidän on oltava ikeenalaisina orjina, vaan olen teille julistanut sulaa armoa ja vapautta: Kristus on laupiaasti kutsunut teidät armossa, jotta olisitte vapaina Kristuksen hallittavina, ettekä orjina sen Mooseksen hallittavina, jonka opetuslapsiksi olette uudelleen joutuneet valeapostolienne johdattamina. Nuo kutsuvat teitä Mooseksen lailla, ei armoon, vaan katkeruuteen ja vihaan Jumalaa kohtaan, syntiin ja kuolemaan. Kristuksen kutsumus taas on lempeä ja tuo myötään autuutta, sillä se siirtää kutsutut laista evankeliumiin, vihasta armoon, synnistä vanhurskauteen, kuolemasta elämään. Ja kuitenkin te annatte niin äkkiä ja helposti temmata itsenne pois muuanne sellaiselta armoa ja elämää kuohuvalta, pulppuavalta lähteeltä!
